Harjoittelujakso Keramelissa

Olen Nea Tiilikainen toisen vuoden opiskelija HAMK:ssa ja opiskelen Älykkään ja kestävän muotoilun ohjelmassa keramiikkaa. Meille oli keväälle varattu aikaa suorittaa ensimmäinen opintoihin kuuluva harjoittelujakso. Olin koko talven miettinyt, että pitää hakea harjoittelupaikkoja mutta yhtä äkkiä kevät olikin jo alkamassa eikä minulla vielä ollut sellaista. Kauppareissuni kulki Keramelin ohi ja olin kuukausien aikana huomannut kuinka siihen perustui pieni keramiikkapaja. Ajattelin jo silloin, että tuoltakin voisi kysyä pääseekö harjoitteluun, ja kysyinkin. Kävin paikan päällä juttelemassa ja seuraavalla viikolla olinkin jo menossa pajalle harjoitteluun.  

Suoritin Keramelissa puolet harjoittelusta. Työaika ei ollut tarkasti kelloon hakattu tyypillisesti keramiikan pienyrittäjälle, mutta tunteja tuli joka viikko riittävästi. Joskus tekemiseen uppoutui liikaakin, ja kun työstä havahtui, piti muistuttaa itseään, että nyt voi lopettaa ja huomenna työ voi taas jatkua. Se on oman pajan hienous, ettei työaikaa määrää kukaan muu kuin itse. Mutta taukojakin on tärkeä pitää, että jaksaa työskennellä. 

Keramelissa minulla ei ollut tarkkaa määrättyä toimenkuvaa. Olin siellä oppiakseni ja tutustuakseni pienen yrityksen toimintaan. Valmistin paljon omia töitä ja tein pajalle jotain pieniä hommia. Otinkin tavoitteekseni tutustua uudelleen saven muovaamiseen eri käsinrakentelu tekniikoin.  

Keramiikka on ollut minulle enemmän tai vähemmän tuttua koko elämäni. Minulla ei kumminkaan koskaan ole ollut aikaa tutkia sitä ilman, että tekisin jotain koulutehtävää. Keramelissa sain rauhallisen paikan tutkia suhdettani keramiikkaan. Rakensin useita maljakoita makkaratekniikalla ja kiillotin niitä lasin palalla, kun ne olivat riittävän kuivia. Se oli aikaa vievää, mutta siitä kehittyi terapeuttinen rutiini. Saven ääreen pääsi rauhoittumaan ja kädet vain tekivät töitä radion kuuluttaessa taustalla.  

Keramiikan koepaloja, työkaluja, käsinrakentamista ja lopulta valmiit työt näyteikkunassa

Keramiikassa minua kiehtoo kaikista eniten monet työvaiheet, jotka työhön kuuluvat. Pienenkin kipon valmistamiseen kuluu monta eri vaihetta ja työ kehittyy ja muuttuu koko ajan. Saven palasta voi muotoutua mitä vain, jos on hiukkanen taitoa ja mielikuvitusta. Prosessi on aikaa vievä, mutta se on asian ydin. Ensin savi on pehmeää ja tottelee tekijää. Sitä voi muotoilla vapaasti ja käyttää voimaa. Kuivumisprosessi on tärkeä ja kuivunut työ on hyvin hauras. Poltossa savi muuttuu keramiikaksi ja siitä tulee kestävä. Työn lasitus voi olla viimeinen silaus, jolloin työ herää eloon, mutta se voi myös muuttaa kaiken, jos se epäonnistuu. Keramiikka opettaa epäonnistumaan ja uusiin yrityksiin. Lopputulos voi usein myös onnistua yllättävästi, kun uunin avatessa työt tulevat ulos sellaisina, jota ei osannut odottaa.  

Keramelissa minulla oli vapautta tehdä ja kokeilla mitä vain. Vapaus tuntui ensin vaikealta, koska ideoita oli niin valtavasti. Lopulta sieltä muotoutui tie, jota seurata ja muutaman kuukauden aikana kerkesi valmistaa monta työtä. Vaikka paja on pieni, sieltä löytyy kaikki tarvittava. Oli mielenkiintoista kokeilla erilaisia savia ja nähdä miten ne käyttäytyivät. Nautin ajastani Keramelissa, koska siellä sai keskittyä vain keramiikkaan ja uppoutua saven pauloihin. Se sai taas haaveeni heräämään omasta tilasta, jossa voi valmistaa keramiikkaa tai muuta taidetta.